Olen pitkään miettinyt blogin kirjoittamista... mutta olen aina ajatellut, ettei minun asiani ole tehty julkaistaviksi tai ettei ne oikeasti kiinnosta ketään. Lopulta totesin kuitenkin, ettei sillä ole väliä lukeeko kukaan, kunhan saan kirjoitaa.

Minulla on ollut syömihäiriö noin 15-vuotiaasta. Nyt olen 20. En kuitenkaan muista aikaa, jolloin olisin rakastanut kehoani tai tuntenut itseni hoikaksi, vaikka tiedän, etten ole koskaan ollut mitenkään kovin lihava. Jostain syystä tuossa kasiluokkalaisena teininä tunsin olevani aika pulska ja aloitin jalkapalloharrastuksen uudelleen. Rakastin sitä ja aloinkin laihtua heti. Samoihin aikoihin lopetin myös punaisen lihan syönnin ja useita muitakin ruoka-aineita jäi pois. Laihduin äkkiä noin 6 kiloa ja tunsin itseni voittajaksi.

Tuolloin olin paljon itsekseni ja oloni oli erittäin masentunut. Viiltelinkin itseäni, mutta jälkeen päin se tuntuu kovin naurettavalta. Vakava asia silti.

Lukiossa painoni laski entisestään ja ruokavaliooni kuului lähinnä vain karkki. En syönyt oikeastaan mitään, mutta urheilin paljon. Olin jo alle 40-kiloinen. En tiedä miksi annoin periksi... ystäväni pakotti minut lopettamaan laihduttamisen vähän liian väkivaltaisella tavalla: laihduttamalla itse. Pikku hiljaa painoni alkoi nousta ja ajattelinkin jo päässeeni yli laihdutuspakkomielteestäni.

Noin vuosi sitten muutin pois vanhempieni luota ja lhosin aika paljon sen jälkeen. Viime keväänä olin jälleen takaisin siinä 50:ssä, mistä alun perin lähdinkin. Muutin hieman ruokailutottumuksiani ja aloin taas urheilla vähän. Ja kas kummaa, sorruin uudelleen. Nyt en voi olla ajattelematta ruokaa ja laihduttamista. En tiedä, miten pitkälle pääsen, mutta lupasin itselleni päästä vuoden 2009 loppuun mennessä takaisin tuohon 40 kiloon. Tällä hetkellä se on noin 5-6 kilon tavoite siis.

Tämä tuntuu tavallaan niin typerältä, mutta en voi sille mitään. Yritin joskus saada apuakin: ravasin lääkäreissä tuon 16 painoindeksini kanssa, mutta mitään ei tapahtunut. Usko avun saantiin on siis aika alhaalla.

Nyt kai kirjoitan tänne omia ajatuksiani maailmasta ja omasta tilanteestani. Saan keskittyä itseeni ilman pelkoa, että joku alkaa raivota minulle idioottimaisista suunnitelmistai.

Lupasin juuri puhelimessa auttaa veljeäni inventaariossa. Lupasin käydä ystäväni asunnolla hoiamassa hänen asioitaan. Lupasin kirjoittaa muutaman artikkelin erääseen lehteen. Lupasin hoitaa yhtä sun toista... Ja mitä minä saan vastapalvelukseksi? No veljen kanssa aina toisiamme autellaan, se on oikeasti hyvä tyyppi. Muista maailman ihmisistä en sitten olekaan yhtään varma.

Olen ihan loppu. Laihdutus ei ole sujunut ihan hyvin. Vuodenvaihde oli hirveän kiireinen. Noh, kyllä tästä vielä noustaan. Tänään on pakko päästä lenkille illalla, kun olen hoitanut muutaman jutun ensin.

Itsensä kontrolloiminen on loppujen lopuksi todella helppoa. Kun tottuu johonkin, on sitä helppo noudattaa. Pitää osata luopua, sillä vain luopumalla voi saada tilalle jotain uutta.Olen huomannut, että mitä pidemmälle tämä menee, sitä enemmän mielipiteeni muuttuu laihuudesta ja siitä, mikä minua kiehtoo. Haluaisin olla niin laiha, että kämmenet menisivät vatsani ympärille ja että kaikki luut näkyisi. Se on minusta rumaa, mutta viehättävää. Siihen on vielä matkaa.

Noh... nyt pitää mennä auttamaan. Auttaminenhan on tärkeää? No, ehkä on, ehkä ei..